Sun silmät, sun vihreet silmät, sun kauniit silmät. Kyllä mä ne vielä muistan, ei niitä voi unohtaa. Se ensimmäinen katse, ujo ensimmäinen katse, joka luotiin – kyllä mä muistan senkin. Muistan kuinka tuijoteltiin koko ilta toisiamme ja yritin peittää hymyn väreet tyynyyn. Muistan ensimmäisen kosketuksen, muistan kuinka turvalliselta sun kosketus tuntu. Muistan ensimmäisen yön sun vieressäs, kuinka oli niin turvallista, kuinka saatoin vaan kuunnella sun hengitystä ja sydämen tasasta sykettä. Koskaan en oo tuntenu olooni niin turvalliseks kuin sun vieressäs, sun lähelläs, sun sylissäs. Muistan kuinka toisena yönä olin levoton, kuinka sormet halus tulisesti etsiä reittiä sun paidan alle, koskettaa paljasta ihoa, koskettaa upeeta vartaloo. Muistan jokaisen liikkees ja upeen vartalos. Onhan siitä jo viikko kun viimeks tavattiin. Ikävä on silti, ei puhelimessa kuultu ääni oo koskaan sama, kuin se ääni, joka kuiskataan hiljaa korvaan ja peitetään suudelmaan. Muistan kuinka mun käsi varovasti hiipi sun paidan alle, muistan kuinka suutelit mua pehmeesti. Muistan mille maistut, muistan miltä äänes kuulostaa, mutta silti mulla on ikävä, silti kaipaan sitä tulista tunnetta joka tulee kun oot siinä ihan vieressä, kosketat ja suutelet. Koskaan en oo tuntenu vastaavaa, koskaan mun vartalo ei oo värissy hyvästä olosta, koskaan en oo tuntenu olooni turvalliseks. Nyt sen tiedän, sä oot mun turva, mun nykyisyys, mun tulevaisuus, mun kaikkeni. Et ehkä koskaan tuu lukemaan näitä sanoja, mut kirjotan ne silti, ehkä voit kuulla ne joillain aaltopituuksilla. Rakastan sua, sanon sen sydämestä, nyt vasta tajuan mitä nuo sanat tarkottaa.