Kello läheni taas puoltayötä. Puin vaatteet ylleni, laitoin kengät jalkan ja nappasin naulakosta nahkaisen taluttimen. Iita katsoi mua kysyvästi, mutta tuli kuitenkin luokse. Pujotin pannan sen kaulaan ja aukaisin raskaan ulko-oven niin hiljaa kuin pystyin. Yön kylmyys tunkeutui kaulahuivin lävitse, käärin sitä tiukemmin. Kuulokkeista kuului reipasta amis-poppia, ei ehkä oikeesti mun tyyliä... vai oliko? Ei sen väliä, olihan se tääkin yks tapa pysyä raippaassa rytmissä. Kadut oli tyhjiä, lukuunottamatta muutamia takseja tai hirveen näkösiä tuning-autoja, joista kuului mahtava bassojytke. Joskus mullakin on vielä hieno auto, johon on viritetty upeet poppivehkeet. Pian kävelemäni suora alkoi tehdä loppuaan. Käännyin oikealle. Ohi meni skootteri, jonka jälkeen oli hiljaista - ellei lasketa mölyä, joka kuului mun kuulokkeista.

    Sydän alkoi sykkiä yhä kiivaammin. Mikä mun oli? Tätähän mä olin tullu hakemaan. Mutka häämötti
jo edessä; pururadan mutka, jonne mun oli tarkotus kääntyä. Vastaan käveli nuoripari, ne piteli toisiaan kädestä ja kuiskivat jotain toistensa korviin. Joku tuntui viiltävän puolitylsällä leipäveitsellä syvän naarmun rintaani. Käännyin pururadalle. Ensimmäisellä askeleella toinen jalkani humahti kymmenisen senttiä alemmas, johonkin ällöttävään. "Jumalauta," kuului sihahdus mun huulien välistä. Sydän jätti lyöntejä välistä. Vittuako siinä säikyt, se oli vaan vesilätäkkö täynnä kasveja, kuului jostain pääni sisältä. Jatkoin matkaa. Lepakoita parveili lyhtypylväiden valoissa. Äkkiä Iita pysähtyi, se murisi syvällä rintaäänellä. Nappasin toisen kuulokkeen korvaltani, katselin ympärilleni ja mietin mitä Iita näki. Mistään ei kuulunut ääntä, joten jokin sisälläni pakotti jatkamaan. Vielä yksi mutka. Ei liikettäkään. Hartiat lyhistyivät kasaan, tunsin pettyneeni, mutta samalla olin kuitenkin helpottunut. Laavu oli autio. Taisi olla aika tyhmää olettaa, että jotkut tulisivat ryyppäämään perjantai-iltana jollekin käpyselle laavulle. Jatkoin matkaa ja päässäni alkoi hurja keskustelu.

- Mitä jos siellä olis ollu joku? kysyi yksi.
- No olisit menny mukaan, tuhahti toinen.
- Mitä jos joku olis lähennelly mua?
- Oisit hyväksyny sen.
- Entä jos se olis suudellu mua?
- Oisit vastannu tekemällä samoin.
- Olisinko tosiaan? Olisin ainakin hetken saanu tuntea olevani haluttu. Olisin tiennyt, että kelpaan edes jollekin. Mutta olisko siinä kehuttavaa, että oon kelvannu ihmiselle, joka oli kännissä?
- Et sä muillekaan kelpais.
- Mitä jos mut ois raiskattu?
- Oisit vaan hyväksyny kohtalos, maannu hiljaa itkien kun joku pitää sua paikallaan tai uhkaa puukolla.
- Sit mulla ois ainakin syy hakeutua hoitoon.
- Et sä mihinkään hoitoon menis. Oisit hautonu asioita sisälläs, miettiny kaikki illat ja itkeny ittes uneen. Et selittäis kellekään mitä on tapahtunu.

Edessä häämötti taas tuttu puinen ovi, lenkki oli taas kerran ohi. En löytänyt etsimääni, en saanu itseäni itkemään kivusta, surusta, enkä ilosta. Tapahtuuko mulle koskaan mitään, mistä voi oikeesti kertoo muille, pelkäämättä, että susta ajatellaan kuinka murrosikänen paska sinäkin taas olet.