Asiat myllää sisällä ku
viimestä päivää. Hyviä, pahoja, ilkeitä, sääliviä, itsetuhoisia,
itserakkaita,.. Haluaisin kertoa, mutta en pysty. Yksikään ei ole mun
silmissä tarpeeks arvokas kuulemaan mun ajatuksia, mun mielipiteitä,
mun asioita. Haluaisin, mutta en vaan saa suuta auki. En voi kertoa
asioita miettien "jos nyt muutaman", koska silloin kerron liikaa, tulee
paha mieli, mietin paljon mitä se toinen nyt ajattelee musta ku sanoin
näin.
Ulkokuorelta olen melko värikäs, näytän ehkä itsevarmalta ja joskus
sitä olenkin. Sisältä kuitenkin olen todella haavoittuva, herkkä ja
rikki. Mut on rikottu niin monta kertaa, että en osaa enää rakentaa
itseäni kokoon. Välillä tuntuu, että nyt oon suunnilleen ehjä, mutta
kuitenkin joku ihan mielettömän pieni asia saa mut lyhistymään täysin
kasaan, kuin ilmapallon, johon tökätään neulalla. Muut ajattelevat
(ainakin mitä oon kuullu), että olen osittain melko pelottavan näkönen,
ne ei uskalla tulla juttelemaan, saatika tutustua. Toiset taas sanovat,
että olen todella nätti, mutta en vaan voi uskoa sitä. Voiko joku
todella ajatella, että MINÄ olen nätti?
Iltaisin mieleen hiipii paljon ajatuksia, joita en haluaisi, mutta
pakotan silti itseni ajattelemaan niitä. Hakeudun tahallani paikkoihin,
joissa voisi tulla vastaan jotain pahaa. Pelottaa niin mielettömästi,
mutta silti pakottaudun kulkemaan eteen päin. Kun pelottava kohta on
mennyt ohi, eikä mitään ole tapahtunut, päässäni pyörii, että miksi ei?
Mieleni tekisi mieli kävellä uuteen paikkaan, mutta aikaa alkaa käydä
vähiin ja on pakko mennä kotiin. Käytän hyväkseni koiran iltalenkkejä
ja lähden kävelemään mahdollisimman myöhään paikkoihin, joissa voisi
mahdollisesti olla juopuneita ihmisiä.
Kaipaan lähelleni lämpöä, turvallista hahmoa, joka voisi vaan sanoa,
ettei tarvitse pelätä. Haluaisin aamuisin herätä rakkaan ihmisen
lämpöiseen ja hellivään kosketukseen. Haluan vierelleni jonkun, joka
pitää huolta, saa mut unohtamaan kaiken itsetuhoisuuden, vaaroihin
hakeutumisen ja itseni henkisen kiduttamisen. Etsin kuvia verestä,
satuttamisesta, kidutuksesta ja kaikesta mikä saa minut oksentamaan,
mutta silti katson niitä, pakottaudun katsomaan niitä kunnes saan
itseni itkemään. Itkettää usein, mutta kyyneleitä vaan ei tule.
Haluaisin satuttaa itseäni, mutta en pysty siihen. Hakeudun ihmisten
läheisyyteen, jotka voisivat tehdä sen puolestani.
Haluan vain rauhallisen, tasapainoisen elämän. Haluan vierelleni
rakkaan, jonka mielestä minä olen kaikista rakkain, kaunein ja
seksikkäin. Haluan ihmisen, joka jaksaa olla vierelläni korjaamassa
sisältöäni.
Pelkään, että en koskaan löydä ihmistä, joka jaksaa seisoa vierelläni
kuuntelemassa huoliani ja silti rakastaa, kunnes olen ehjä ja pystyn
elämään normaalisti.
Jossain sisällä jokin sanoo, että tarvitsen apua, mutta en silti tahdo
hakea sitä. Mielessä pyörii kysymykset "Kuvittelenko kaiken?" "Pitääkö
nää asiat paikkansa?" "Jos kerron, ajattelevatko kaikki, että pyörin
itsesäälissä?"
En vain uskalla kertoa, en vaikka mieli tekisi. Pelkään muiden
reaktiota, pelkään kaikkea mitä siitä voisi seurata. Jaksaako kukaan
koskaan auttaa mut ylös täältä rotkosta? Mitä sitten, kun suu ei vaan enää aukea kertomaan sitä, mitä todella haluais?
lauantai, 30. elokuu 2008
Kommentit