Asiat myllää sisällä ku viimestä päivää. Hyviä, pahoja, ilkeitä, sääliviä, itsetuhoisia, itserakkaita,.. Haluaisin kertoa, mutta en pysty. Yksikään ei ole mun silmissä tarpeeks arvokas kuulemaan mun ajatuksia, mun mielipiteitä, mun asioita. Haluaisin, mutta en vaan saa suuta auki. En voi kertoa asioita miettien "jos nyt muutaman", koska silloin kerron liikaa, tulee paha mieli, mietin paljon mitä se toinen nyt ajattelee musta ku sanoin näin.

Ulkokuorelta olen melko värikäs, näytän ehkä itsevarmalta ja joskus sitä olenkin. Sisältä kuitenkin olen todella haavoittuva, herkkä ja rikki. Mut on rikottu niin monta kertaa, että en osaa enää rakentaa itseäni kokoon. Välillä tuntuu, että nyt oon suunnilleen ehjä, mutta kuitenkin joku ihan mielettömän pieni asia saa mut lyhistymään täysin kasaan, kuin ilmapallon, johon tökätään neulalla. Muut ajattelevat (ainakin mitä oon kuullu), että olen osittain melko pelottavan näkönen, ne ei uskalla tulla juttelemaan, saatika tutustua. Toiset taas sanovat, että olen todella nätti, mutta en vaan voi uskoa sitä. Voiko joku todella ajatella, että MINÄ olen nätti?

Iltaisin mieleen hiipii paljon ajatuksia, joita en haluaisi, mutta pakotan silti itseni ajattelemaan niitä. Hakeudun tahallani paikkoihin, joissa voisi tulla vastaan jotain pahaa. Pelottaa niin mielettömästi, mutta silti pakottaudun kulkemaan eteen päin. Kun pelottava kohta on mennyt ohi, eikä mitään ole tapahtunut, päässäni pyörii, että miksi ei? Mieleni tekisi mieli kävellä uuteen paikkaan, mutta aikaa alkaa käydä vähiin ja on pakko mennä kotiin. Käytän hyväkseni koiran iltalenkkejä ja lähden kävelemään mahdollisimman myöhään paikkoihin, joissa voisi mahdollisesti olla juopuneita ihmisiä.

Kaipaan lähelleni lämpöä, turvallista hahmoa, joka voisi vaan sanoa, ettei tarvitse pelätä. Haluaisin aamuisin herätä rakkaan ihmisen lämpöiseen ja hellivään kosketukseen. Haluan vierelleni jonkun, joka pitää huolta, saa mut unohtamaan kaiken itsetuhoisuuden, vaaroihin hakeutumisen ja itseni henkisen kiduttamisen. Etsin kuvia verestä, satuttamisesta, kidutuksesta ja kaikesta mikä saa minut oksentamaan, mutta silti katson niitä, pakottaudun katsomaan niitä kunnes saan itseni itkemään. Itkettää usein, mutta kyyneleitä vaan ei tule. Haluaisin satuttaa itseäni, mutta en pysty siihen. Hakeudun ihmisten läheisyyteen, jotka voisivat tehdä sen puolestani.

Haluan vain rauhallisen, tasapainoisen elämän. Haluan vierelleni rakkaan, jonka mielestä minä olen kaikista rakkain, kaunein ja seksikkäin. Haluan ihmisen, joka jaksaa olla vierelläni korjaamassa sisältöäni.

Pelkään, että en koskaan löydä ihmistä, joka jaksaa seisoa vierelläni kuuntelemassa huoliani ja silti rakastaa, kunnes olen ehjä ja pystyn elämään normaalisti.

Jossain sisällä jokin sanoo, että tarvitsen apua, mutta en silti tahdo hakea sitä. Mielessä pyörii kysymykset "Kuvittelenko kaiken?" "Pitääkö nää asiat paikkansa?" "Jos kerron, ajattelevatko kaikki, että pyörin itsesäälissä?"

En vain uskalla kertoa, en vaikka mieli tekisi. Pelkään muiden reaktiota, pelkään kaikkea mitä siitä voisi seurata. Jaksaako kukaan koskaan auttaa mut ylös täältä rotkosta? Mitä sitten, kun suu ei vaan enää aukea kertomaan sitä, mitä todella haluais?