Autossa heräs taas se kaipuu, pakko saada yhteys. Kirjotin viestin, odotin vastausta. Katsoin kännykkää parin minuutin välein ajatellen, että en ehkä kuullut merkkiääntä. Joka kerta jouduin pettymään. Mieleen hiipi jo ajatukset ettei sua kiinnosta. Työnsin ne silti aina hetkeksi syrjään ajatellen Kyllä se vielä vastaa sillä on vaan jotain tekemistä just nyt. Istuin aloilleni tietokoneen ääreen, mielen valtas pettymys, tunne, että nyt mut on taas heitetty syrjään, käytetty ja heitetty pois. Mietin teinkö jotain väärin, mietin edellistä viikonloppua. Nautin kosketuksestas, oletin että säkin nautit - miks muuten olisit tehnyt niin kuin teit. Mietin kävikö tässä just niin ku iskä oli varottanu, ehkä iskä ei ollutkaan raivonnut turhasta. Ehkä sä vaan halusit elämääs yhden kokemuksen enemmän. Mietin saattoiko joku noin mahtavalta vaikuttava tyyppi tehdä mulle jotain tällästä.
          Havahduin - puhelin soi. Näytössä luki sun nimes. Hymy hiipi huulille. Kyllä mä tiesin ettet sä vois olla niin kova, sanoi ajatus päässäni. Nautin sun äänes kuulemisesta, nautin niistä kuudesta minuutista ja kolmestakymmenestäkuudesta sekunnista, jotka sain kuunnella sun ääntäs. Ja taas olin niin varma, että tää juttu toimii, tässä on tarkotus, tässä on voima jatkaa eteenpäin. Pystyin taas nauramaan itselleni; miten saatoin edes ajatella noin lyhyessä ajassa niin radikaaleja ja monimutkasia asioita. Miks en vaan voinu antaa aikaa ja jaksaa ajatella positiivisesti? Sä teet muhun muutosta, sä saat mut ajattelemaan positiivisemmin, kunhan vaan pysyt aina mun vierellä, kestät mun heikot hetket, jaksat mun paskoja päiviä. Mä kyllä kuuntelen sua, en halua kahlita sua elämältä, haluun meille kummallekin mahtavan tulevaisuuden täynnä jaettuja hetkiä iloineen ja suruineen.