Aamulla päähän sattu niin pirusti. Nukuin tahallaan tunnin pommiin, ajattelin jättää kokonaan menemättä, mutta omatunto kolkutti liian pahasti. Vääntäydyin kouluun. Koko matkan ahdisti, rintakehää puristi ja sydän hakkas. Onnistuin nappaamaan äidinkielen kirjakeskustelusta nelosen, samaten valinnaisen englannin musiikkiesitelmästä. Missä helvetin välissä mä niitä oisin tehny? No joo, oisinhan mä kerinny - samoin kaikki muutkin läksyt. En vaan saa itseäni enää tekemään mitään. En kykene keskittymään yhteen asiaan, päässä sekottaa ja lopulta padot murtuu. Lähin tänään kesken päivän, soitin äitille, että tulee hakemaan. Sanoin, että mua ahistaa ja sattuu päähän, joten se sano, etten voi mennä ratsastamaan. Sit mulla meni hermo. Ärsytti niin perkeleesti. Iskän kanssa juttelin ja itkin siinä kaikkien eessä bussipysäkillä. Toivotaan, ettei turhan moni nähnyt. Ku äiti tuli, lopetin puhelun ja menin itkusena autoon. Se kysy mikä on. No ajattelin kertoo, josko siitä keskustelujutusta olis ollu hyötyä. Kerroin, kuinka mua vaan ahistaa ja kaikki tää kipu on henkistä kipua. Ratsastus auttais paljon saamaa ajatukset yhteen asiaan ja itsensä kasaan. Itkin ja kerroin kaikki syyt miks mun pitäis päästä ratsastamaan, kunnes se sitten sano: "Mä peruin sen jo"
      Purskahdin ihan täyteen itkuun - miten se saatto olla niin tyhmä? Kerroin, kuinka en pysty keskittymään vain yhteen asiaan, enkä sen takia saa läksyjä tehdyksi. Eikö se sitten viisaana vanhempana kääntäny kaiken mun syyks. Se heitti mut kotiin ja lähti ite johonkin koulutukseen. Sisälle päästyäni paiskoin repun ja kengät seinään ja rysähdin maahan. Hautasin kasvot Iitan mahtavaan turkkiin, sen lämmin nuolaisu jakso edes vähän lämmittää mieltä. Soitin taas iskälle ja itkin sille kuinka pahalta tuntuu ja että en pääse ratsastamaan. Kuulin iskän äänessä ärtymystä. Se kerto kuinka sitä ärsyttää ku kukaan ei kuuntele mitä se sanoo mun hyvin voinnista. Sehän siitä oikeesti tietää eniten mun itteni jälkeen. Iskä lupas soittaa äitille ku pääsee töistä.
    No, mikään soitto tuskin korjaa sitä pahoinvointia, että en pääse ratsastamaan, mutta kai siitä jotain hyötyä vois olla. Oon vaan niin väsyny tähän kaikkeen, haluisin aamusin jäädä vaan peiton alle nukkumaan, herättyäni mennä jonnekin rauhalliseen ja mukavaan paikkaan. Mieluusti vaikka tallille. Mutta ei, enhän minä tästä mihinkään voi lähteä kun pitää hoitaa kaikki ne turhat asiat ja velvollisuudet. Mitä ideaa mun on käydä koulussa, jos en siellä mitään pysty oppimaan ja tunnen suurta ahdistusta? Näköjään se vaan on niin, että vaikka kuinka suoraan sanoo asiat, niitä ei ymmärretä. En vaan pysty tuomaan asioita tän selvemmin esille.