Kurkkuun sattu. Oli taas sekava olo - ei varmaan oo uutta luettavaa jos oot mun tekstejä ennenkin selaillu. En saa sanoja ulos. Jännittää. Sain raotettua suutani äitille ja eikö se varannu mulle ajan johonkin keskusteluun, jonka aika koittaa huomenna.
        Haluun - taas kerran haluun jotain, itserakas pentu. Niin, haluun vaan käpertä jonkun syliin ja itkeä. Ei tarvis sanoo sanaakaan, olla vaan ja kuunnella ja pitää tiukassa, turvallisessa sylissä. Tuskin pystyn koskaan sitä kuitenkaan tekemään. Kenen syliin vois käpertyä? Kenen tunteet mua kohtaan ei muuttuis senkään jälkeen? Kuka jaksaa mua, mun oikkuja ja mun rikkinäistä sisältöä? Tuskin kukaan - tai en ainakaan mä, mutta mun on pakko jaksaa. Nykysin ei voi sanoa miltä tuntuu tai heti haukutaan teiniangstiksi, wannabe-masentuneeksi, emoksi jne. Miks kaikki noi nimitykset? En voi tälle mitään. Enkä enää osaa muuttaa ees omaa asennetta. Tuhoituis koko paska maailma. Ois niin paljon helpompaa.