Aukasin oven, riisuin ulkovaatteita. Jostain kuului laulua. Hetken mietittyäni ymmärsin sen tulevan viereisestä huoneesta, Siirin huoneesta. Sen isä laulo sille, ihan niinku munkin iskä oli joskus laulanu mulle.  Sen isän laulu ei vaan tullu niin syvältä sydämestä - tai ehkä tulikin. Siirille, ei mulle. Mieleen tuli eilinen puhelu iskälle.


Joudun olemaan yksin kotona - tai oikeestaan onhan täällä isäpuoli, jota en halua kutsua isäpuoleksi ja Siiri. Tietysti myös Iita, mutta ei siitä niin paljoo seuraa ollu, olihan se koira. Äiti lähti jollekin kurssille. Istahdin koneelle, selailin foorumia jolla tavallisesti kävin; ei mitään uutta. Klikkasin messengerin auki, mutta laitoin itseni näkymään offline-tilaan. Online-tilassa oli muutama henkilö, ensimmäisenä silmään osui  joni. Mieli teki niin jutella tuolle ihanalle olennolle, mutta toisaalta viime keskustelu oli niin kuiva, että sitä tuskin kiinnostaa jutella mulle. Olihan se neljä vuotta vanhempi. Kirjauduin ulos ja menin keittiöön. Vois syödä jotain iltapalaa. Tein ruisleivät; päällä voita ja juustoa. Menin syömään huoneeseeni. Niinhän ei saisi täällä tehdä, mutta mitä se liikutti kenenkään persettä missä mä iltapalaleipäni syön.
     Syötyäni leivät mua rupes taas ällöttämään. Että olen lihava,miks mä aina syön. Samaan aikaan tiesin kuitenkin, että oli pakko jotain syödä. Syöminen vaan tekee mulle aina pahan olon ja mielen. Vein lautasen takas keittiöön. Isäpuoli, jota en halua kutsua isäuoleksi, istui olohuoneessa pelkät kalsarit jalassa. Kylmät väreet juoksivat selkää pitkin. Lauantai-ilta, monet viettivät ihanaa perheiltaa, hauskaa kaveri iltaa tai romanttista leffailtaa. Mä sen sijaan vaan haaveilin niistä samalla kun käytin koiraa lenkillä vesisateessa. Istuin omassa huoneessani, kun ikkunan takaa kuului ääntä.
   - Iitaaa, tule tänne Iita! Tule tule...
Eikö se osaa edes koiraa käskeä? Vaikka minä se taisin olla ainoa tässä talossa (huomaa: talossa, ei perheessä), jota tuo seitsen kuinen koira tottelee. Niskassa tuntui kipua. Istuin luultavasti liian kauan tietokoneella. Eihän mulla muutakaan tekemistä ole. Pöydällä oli kasa rannekoruja; 10 muovista rengasta, kaikki eri värisiä, rippikoulussa tehty rukousnauha (onkohan Jumala oikeesti olemassa?), muutama vuosi sitten itsetehty oranssi koru, tutulta saatu helmi-kristallikori sekä kaksi Thaimaasta ostettua handmade-korua. Thaimaa - sana, jota ei pitäisi mainita, jota en halunnut muistaa. Vaikka itse olinkin taas kaiken aiheuttanut. Se mies - valehtelija, viettelijä, petollinen, kuvottava. Miksi alennuin? Miksi tein jotain niin typerää? Sen kaiken haluun unohtaa, vaikka en pysty. Se kaikki oli niin väärin, mutta samalla silti oikein. Miten onnistun tekemään kaikki mahdolliset virheet vaan sen läheisyyden, lämmön ja olemattoman rakkauden takia? Sitä alkaa vaan pikkuhiljaa menettää toivonsa ja tekee mitä tahansa tunteakseen edes pienen hetken itsensä hyväksi ja kelpaavaksi.
      Koska järki puuttuu peliin ja sanoo miten toimia? Vai onko kenties Jumala olemassa? Jos olis, eikö sen pitäis auttaa ja nostaa kun kaatuu? Mä häpeen, inhoon, voin pahoin ja itken, mutta en osaa katua. voisko katumisen opetella? Pitäis varmaan kokeilla.