Päässä jomotti kuin viimeistä päivää. Ei ihme - mun pää oli taas kerran täynnä itkua, vihaa ja syytöksiä. Miksen koskaan kelpaa sellasena ku olen? Aina pitäis pystyä toimimaan täysillä.
Käytä koira lenkillä, tee läksyt, käy suihkussa, herää aamulla puoli kuudelta, lenkitä koira, laita itsesi, pakkaa laukku, juokse kouluun, kärsi ja yritä opiskella 7 tuntia paskalla mielellä, kävele kotiin, lenkitä koira, tee läksyt ja sitä rataa. Ehkä suakin väsyttäis? Pöydällä odotti jo kylmettyneet leivät, jotka olin suunnitellut syöväni, ennen kuin äiti tuli ja käski lenkille. Mieleni ei tehnyt yhtään syödä niitä - tunsin oloni taas lihavaksi tankiksi. Yhtäkkiä jokin sitten tokaisi pääni sisällä:
- Ei sillä oo väliä, oot jo muutenkin niin lihava, ettei sillä oo enää väliä.
Sitten tuntui siltä, että olisin voinut syödä vaikka kokonaisen lehmän. Ihan vaan tähän ahdistukseen. Kun olin saanut leivät nieltyä, tunsin itseni taas lihavaksi ja rumaksi. Mieleni takisi olla missä tahansa muualla paitsi tässä, kotona, omassa huoneessa. Mieluummin olisin aiemmin jäänyt kavereiden kanssa Joonalle - vaikka tunsinkin itseni todella ulkopuoliseksi. Yritin olla mukana, mutta silti ajatukset karkailivat, eikä ketään kiinnostanut olinko mukana vai en. Omistaisimpa nyrkkeily säkin. Tarvis saada purkaa nää agressiot - ja tiputtaa liikakilot...
Äiti koputti.
- Mee iltapesulle ja nukkumaan, se sano.
- Mmm.., äännähdin epämääräisesti ja käänsin kirjoituslehtiön taas ympäri.
- Höh.., se sano muka ymmärtäväisenä ja tuli mun luo. Se halas. Ruumiin valtas lämmin tunne, mutta joku käski unohtaa sen.
- Miks sä oot noin äkänen? se jatko.
- Emmä tiedä, sanoin puoliääneen.
- Älä oikeesti valvo myöhään... Kuulitko?
- Mmm..
- Hyvää yötä.
- Öitä.
- No mikähän sullakin taas on, se kuului mutisevan sulkiessaan oven.
Taas oli hiljasta. Itketti. Missä oli kyyneleet, jotka halusin vuodattaa? hdistus valtas taas mielen, miks en osannu taaskaan? Jossain syvällä mielessä olisin halunnu satuttaa itteeni, mutta en uskaltanut. Raukkis. Failed - again.- Mmm.., äännähdin epämääräisesti ja käänsin kirjoituslehtiön taas ympäri.
- Höh.., se sano muka ymmärtäväisenä ja tuli mun luo. Se halas. Ruumiin valtas lämmin tunne, mutta joku käski unohtaa sen.
- Miks sä oot noin äkänen? se jatko.
- Emmä tiedä, sanoin puoliääneen.
- Älä oikeesti valvo myöhään... Kuulitko?
- Mmm..
- Hyvää yötä.
- Öitä.
- No mikähän sullakin taas on, se kuului mutisevan sulkiessaan oven.
Makasin hiljaa sängyssä kuunnellen musiikkia. En uskalla sanoa, kuinka paljon sua rakastan, kuului sanat Jipun laulamina. Muistelin kuvaa, johon olin muokannut noi sanat. En ikinä halua menettää Iitaa, vaikka se aika täytyy joskus tulla. Ajatuksia tuli ja meni ku moottoritiellä, kunnes vain purskahdin itkuun. Onnistuin vuodattamaan vain pari kyyneltä - siinäkö kaikki? Enempää ei tullut. Jos ei kerta itketä, niin pistetään ne kyyneleet valumaan, sihisin vihaisena. Mieli teki vaan hyppiä taasajalkaa, huutaa ja viskoa kaikki tavarat pois paikoiltaan. Silmiin osui sakset - kai niillä sais jotain aikaseks?
Onnistuin repimään yhden onnettoman jäljen käsivarteeni. Mua ärsytti yhä enemmän - ei noin tylsillä saksilla saa mitään aikaseks. Oli lähellä, ettenkö olis hakenu keittiöstä terävää puukkoa. Joku olis kuitenki kuullu ja tullu kattomaan, joten tyydyin taas vain kirjottamaan paperille. Pystynkö hillitsemään itseni vielä jatkossa - sitä en vain tiedä.
Sitä huomaa, että enää ei osaa muuta kuin torjua kaiken sen läheisyyden ja lämmön mitä ihmisiltä vois saada. Kadulla kävelen mulkoillen pahasti, latelen ilkeyksiä toisista ja luon itselleni kovan ulkokuoren. Enkä osaa sanoa, osaako kukaan pehmittää sen kuoren, päästä sen sisään ja nähdä mitä mä todella olen.
Kommentit